Over the Moon

Meille muutti tänään uusi sohva! Olin jo pari vuotta ihaillut Kasper Nymanin suunnittelemaan Moon-sohvaa ja käynyt sitä monta kertaa ihastelemassa ja istuskelemassa. Ongelmana oli vain se, että se ei miellyttänyt Miehen silmää, joten aikaa kului kumpaakin miellyttävää mallia etsiessä. Sunnuntaina kävikin yllättäen niin, että pistäydyimme jälleen pikaisesti sohvaa myyvässä liikkeessä ja eikös siellä ollut kyseinen kaunotar mielettömän värisellä kankaalla poistomyyntinurkassa reippaassa alennuksessa. Vieläkään en oikein tiedä, miten tässä näin kävi, mutta Mies taisi todeta tilaisuuden tulleen tukkia vaimon suu vähäksi aikaa ja päätti, että otetaan tuo. Ja näin meille tänään kannettiin upouusi jämäkkä sohva vanhan lörpän tilalle.

Vielä pitää hieman jumpata huonekaluja ympäri kämppää, että kaikki jälleen asettuu paikoilleen. Hienoa sohvassa on se, että se on suomalaista tekoa ja muotoilua ja tulee varmasti kestämään pitkään. On ainakin laadukkaamman oloinen kuin entinen. Istuintyynyille on 10 vuoden takuu ja niihin on mahdollista tilata uusia päällisiä, jos tarve on, ja meidän käytöllämme varmaan tulee olemaankin. Yksi sohvan pääkäyttäjistä ei onneksi vielä oikein tajunnut, että kyseessä on sohva, mutta epäilen sen harhaluulon katoavan aika piakkoin.

Nyt kaveri vain nauttii, kun pääsee lököilemään aiemmin kiellossa olleeseen nojatuoliin. Eiköhän tuo ole kuitenkin jo huomenna työpäivän aikana muuttanut taas sinne sohvan nurkkaan asumaan ja niistämään nenäänsä sohvatyynyihin.

Sylvinä Marttojen joukossa

Tänään huipentui mahtava Marttaliiton, Tekstiiliopettajaliiton ja Novitan talvella alkanut isoäidinneliö-tilkkupeittojen maailmanennätystempaus Tuomiokirkon portailla, kun täkit kasattiin yhteen isoksi ennätyspeitoksi. Olimme oman käsityökerhomme Sylvien kanssa virkanneet yhdessä pienen peiton ennätykseen mukaan, joten halusimme ehdottomasti päästä seuraamaan tapahtumaa paikan päälle.

Vaikka olimme kuulleet jo naamakirjan kautta, että peittoja olisi saapunut valtavasti, ei mikään valmistanut meitä näkyyn, joka portailla odotti. Olimme paikalla aamupäivästä, jolloin peittoa vielä kasattiin ja täkkipinoja oli pitkin portaita. Vieressä oli myös rekka, jonka kontissa odotteli vuoroaan valtavat kasat peittoja lisää.

Kaiken kruunasi upea ilma. Sininen taivas ja vielä valkoinen Tuomiokirkko loivat aivan mielettömän taustan värikkäälle tilkkutäkille ja vaikka ei uskoisi sellaisen värikirjon yhteen sopivan, näky oli niin kaunis ja iloinen, että sydäntä lämmittää vielä ja pitkään.

Ehkä tärkeintä ja koskettavinta itselle tässä tapahtumassa oli nähdä, miten paljon ihmiset ovat vielä valmiita uhraamaan aikaansa (ja rahaa myös) yhteiseen hyvään. Koen, että täällä Suomessa ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia osallistua hyväntekeväisyyteen kuin esimerkeiksi jenkkilässä, tai johtuuko se vain kulttuurieroista, mutta jollain tavalla kaipaisin itse enemmän persoonallisempaa osallistumistapaa kuin pelkkä rahan syytäminen jonkun määrättömän koneiston syvyyksiin. Minun "tärkein" valuuttani on aikani ja osaamiseni ja se, kuinka, kenelle ja mihin niitä jaan. Vaikka tilkkutäkkiprojekti olikin hyvin pieni asia, se tuntui todella hyvältä ja siihen osallistuminen jätti hyvän mielen.

Toivottavasti peitot löytävät hyvät kodit ja niiden mukana välittyy paljon lämpimiä ajatuksia ja välittämistä saajille. Antamisen ilo on ehdottomasti se paras ilo!